Yhdessä tai erikseen: Kenen kanssa ikääntyneiden tulisi asua?
Nykyaikaiset psykologit edistävät ja tukevat usein ajatusta, jonka mukaan kaikkien pitäisi asua erillään – lasten ja vanhempien, vanhempien ja lasten ja jopa puolisoiden. Tätä pidetään tärkeänä askeleena henkilökohtaisen autonomian ja terveiden ihmissuhteiden rakentamisessa. Prosessi, jota psykologit kutsuvat ”erillisyydeksi”, ei tarkoita ainoastaan fyysistä erottamista.
asumisesta, vaan myös asteittaisesta emotionaalisesta etääntymisestä, joka auttaa kehittämään autonomiaa, henkilökohtaisia rajoja ja päätöksentekoa ilman jatkuvaa valvontaa. Samaan aikaan iäkkäät vanhemmat, varsinkin jos he jäävät ilman parisuhdetta, joutuvat usein ”tyhjän pesän syndrooman” alle ja tuntevat itsensä ahdistuneiksi ja yksinäisiksi. Vanhuuden alkaessa ihmiset kokevat paitsi fysiologisia muutoksia myös vaikeuksia tunne-elämän alueella – lisääntynyttä ahdistusta, surullisuutta, joskus eksentristä käyttäytymistä, heikentynyttä kykyä sopeutua uusiin tilanteisiin.
Työn jättäminen, ystävien ja sosiaalisen piirin menettäminen johtavat yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden tunteisiin. Siksi oikea ympäristö ja lämpimät ihmissuhteet ovat elintärkeitä aikuisuudessa.
Onnellisuuteen perhe-elämässä ei siis ole olemassa yhtä yleispätevää reseptiä, eikä erillään asuminen ole välttämätöntä onnellisuuden saavuttamiseksi. Yhdessä tai erillään asuminen on yksilöllinen valinta, joka riippuu kunkin henkilön, perheen tai pariskunnan henkilökohtaisista tarpeista, luonteesta, kulttuuriperinteistä ja erityistilanteesta.
Tärkeintä ei ole itse asumismuoto vaan suhteen laatu. Yhden ainoan ”reseptin” puuttuminen johtuu siitä, että onnelliset parisuhteet rakentuvat keskinäiselle ymmärrykselle, omien ja kumppanin tarpeiden ymmärtämiselle ja kyvylle sopeutua muutoksiin.
Vanhuuden ei siis tarvitse noudattaa tiettyä käsikirjoitusta. Elämä 70 ikävuoden jälkeen voi olla erilaista. Se on aikaa, jolloin voit valita, kenen kanssa olet ja miten elät päiväsi.
Itsesi kanssa eläminen on tärkeä arvo
Yksinäisyys ei välttämättä tarkoita eristäytymistä tai mielen yksinäisyyttä. Se on kykyä löytää rauhaa omassa seurassaan, iloa yksinkertaisista asioista – keittää kahvia itselleen, lukea kiirehtimättä, elää ilman jatkuvaa ulkopuolista hyväksyntää. Kuten psykologinen tutkimus osoittaa, kyky elää itsensä kanssa on harvinainen henkinen lahja, joka antaa autonomiaa ja sisäistä harmoniaa.
Tyhjä asunto voi olla pelottava, ei pimeyden vaan sen mukana tulevien ajatusten vuoksi. Mutta sopeutuminen on oppimista kuuntelemaan itseään, kun pelko väistyy selkeyden tieltä. Yksinäisyydestä tulee vapauden tila, jossa voi pysyä omana itsenään, mikä on tärkeää ikääntymisen aiheuttamien menetysten ja stressin jälkeen.
Asuminen lasten kanssa – vain jos se on rakkautta, ei velvollisuutta
Elämä saman katon alla lasten kanssa voi olla harmonista ja iloista, jos se perustuu keskinäiseen kunnioitukseen, huolenpitoon ja lämpöön. Kun vanhus kokee, että hän on täysivaltainen osa perhettä eikä lapsenvahti tai taakka, se on siunaus. Sen sijaan läsnäolo, joka aiheuttaa väsymystä, epäkunnioitusta tai tuntee itsensä tarpeettomaksi, on psykologinen taakka, joka voi olla terveydelle haitallista.On erittäin tärkeää, että ikäihmisillä on oma tilansa, jossa on heille ominaisia asioita ja tapoja. Psykologit korostavat, että tutun ympäristön vaihtaminen vanhuksille on suuri stressi ja vieraantumisen lähde, joten ei kannata uhrata jotain nuorempien perheenjäsenten mukavuuden vuoksi.
Ystävän kanssa – kun on luottamusta ja keskinäistä apua
Yhä useammat iäkkäät naiset päättävät asua yhdessä, jolloin syntyy pieniä sosiaalisia tukiryhmiä. Tällainen yhteisö ei ole riippuvuus, vaan todellinen ystävyys, jossa ihmiset auttavat toisiaan ja täyttävät elämänsä yhteisöllisyydellä, lämmöllä ja turvallisuudella. Se on läheisyyttä, jossa arvostetaan keskinäistä ymmärrystä, ei riitoja.
Lastenlasten kanssa – kunnioituksella ja keskinäisellä ymmärryksellä
Lastenlapset tuovat usein todellista lämpöä ja vilpittömyyttä ikääntyneiden ihmisten elämään ilman turhia konventioita. Samaan aikaan vanhemmista sukulaisista ei saisi tulla vain lastenlasten apureita. Psykologit kehottavat ylläpitämään ymmärrystä, jotta yhteinen elämä tuottaisi iloa kaikille – sekä lapsenlapsille että isovanhemmille.
Ei niiden kanssa, jotka riistävät ihmisarvon ja rauhan
Kun olet täyttänyt 70 vuotta, sinun ei pitäisi pysyä seurassa, jossa on nöyryytystä, epäkunnioitusta tai ristiriitaa. Vanhuus on aikaa säilyttää oma arvokkuus sen sijaan, että tyytyisi ”mukavaan” rooliin muiden kanssa. Tutkimukset korostavat psykologisen hyvinvoinnin merkitystä vanhuudessa, joka on mahdotonta ilman kunnioitusta ja tukea.
Aktiivista elämää ja tulevaisuutta myös 70 ikävuoden jälkeen
Asiantuntijoiden mukaan eläkkeelle jääminen ei tarkoita aktiivisen elämän loppumista. Iäkkäät ihmiset voivat ja heidän pitäisi suunnitella tulevaisuuttaan: käydä teatterissa, tehdä luovaa työtä, oppia uusia asioita. Kiinnostuksen ylläpitäminen elämää kohtaan hidastaa biologista vanhenemista ja parantaa psykologista hyvinvointia.
Elämä 70 ikävuoden jälkeen ei ole loppu, vaan erityinen ajanjakso, joka vaatii ymmärrystä, tukea ja oman polun valintaa, jossa arvostetaan ihmisarvoa ja sisäistä rauhaa.
